Kesä 2014

Kesä on mennyt. Tässä kuvassa olen kuitenkin kesäkuun alussa Hietsussa. Tummat pilvet taivaalla, topparotsi päällä ja sateenvarjo kädessä.
Heinäkuun 1.päivänä oltiin Santa Fe-ravintolassa kuuntelemassa Hykkylä-porukan kanssa Pepeä. Ja kylmää oli silloinkin. Mutta  hyvien ihmisten läheisyys lämmittää. Tietysti myös musa ja viinikin.
Näistä koulukavereitten tapaamisesta olen tänä kesänä saanut nauttia useamman kerran. Siis todella nauttia.Joka kerta ollut vähän eri kokoonpano ja olen oppinut tuntemaan ihmisiä uudelleen.
Joskus on käväissyt mielessä, että jos osaisin olla vähän enemmän kuuntelijana, saisin vielä enemmän itselleni näistä tapaamisista.
Mutta kun innostun, niin innostun.
Olen näissä blogi-kirjoituksissa pohtinut ystävyyden määrittelyä. Onko tapaamiskertojen määrä vai laatu merkitsevä? No varmaan jokainen vastaa "laatu". Toki niin, mutta joskus tuntuu myös siltä , että mikään määrä ei riitä. Aina tekee mieli tavata uudelleen. Siinä on vaaransa. Jos ollaan liikaa yhdessä, toisen alkaa tuntea liian hyvin ja vaarana on kyllästyminen. Vai onko se niin?
Mihin sitten perustuvat pitkät parisuhteet? Minä en osaa vastata, koska sellaisesta ei minulla ole kokemusta. Siis tarkoitan yli 40 vuoden suhteista.
Jonna Järnefelt mainitsi lehtihaastattelussa, että hyvä perusta pitkälle suhteelle on se, että kumpikin säilyttää määrätyn salaperäisyyden. Mielestäni se tarkoittaa sitä, että toisesta löytyy aina joku uusi piirre ja se hehkuttaa. Siis tietysti olettaen, että se on hyvä piirre.
Ihmisten tapaaminenhan on uuvuttavaa myös. Varsinkin jos pistää itsensä peliin täysillä. Ja on valmis kestämään omat töppäyksetkin. Jos istuu tuppisuuna vinosti hymyillen tai ujouttaan muuten vaan, niin miltä se tuntuu? Ei ole siitäkään kokemusta. Mutta hiljainenkin on halunnut tulla mukaan. Se on tärkeätä.
Entäpä sitten ns hankalat tyypit. Niitähän riittää. Haluaisin aina pitää mielessä, että pahanilmanlintu levittää kielteisyyttä ympärilleen. Kun yksi alkaa kertoa hurjia kokemuksia vaikka sairauksistaan ja niiden huonosta hoidosta, löytyy taatusti joku joka jatkaa samaan tahtiin.
Tai siitä kuinka sai huonoa palvelua jossain.
Olin pari viikkoa sitten lounaalla yhdessä kokouspaikassa. En osallistunut kokoukseen, mutta lounaalle pääsin. Pöytääni istui joukko naisia, jotka ensin puhuivat niitä näitä. Moittivat mm luennoitsijaa siitä, ettei hän ollut ottanut jotain tiettyä ryhmää huomioon. Ihmettelin siinä, että miksette käyttäneet puheenvuoroa ja kysyneet asiasta.
Sitten siirryttiin syömään jälkiruokaa. Kaikki ottivat jälkiruokakulhon täyteen. Ja sitten se valitus alkoi: "Voi kamala, tää on tehty jostain jauheesta. Yök, miten tää on niin makeetakin."
Mutta söivät lautasen tyhjäksi. En ymmärrä.
Niin, lipsuin vähän aiheesta.
Mutta jokaisen pitäisi rakastaa itseään niin paljon, ettei vietä aikaansa ihmisten kanssa, joiden seurassa ei viihdy. Pitää osata kieltäytyä tapaamisista. Itselle hankalat ihmiset vievät uskomattoman paljon energiaa.

Rodot kukkivat lähipuistsossa ihanimmillaan. Alakuvassa istun Viikissä jäähdyttelemässä. Helle helli, todellakin.

Minulle on tänä kesänä sanottu, että voisin ottaa rennommin. Se on paikallaan oleva muistutus.
Ylläoleva olkoon siis mottoni.
Olkaa niin onnellisia kuin voitte ja nauttikaa syksystäkin. Ja myös toisistanne.

Ystävyydestä

Hyvää sunnuntaita

Viime kerralla pohdin halauksen tärkeyttä. Nyt pohdin sitä, mitä ystävyys oikeasti on.
Facebookissa meillä on kavereita. Onkohan kaveri-sana englanninkielisessä versiossa friend? En tiedä. Kaverin ja ystävän merkityksen ero suomenkielessä on kai aika selvä. Ja sitten on vielä tuttavat. Ja tietysti rakkaat.
Kaveria moikataan kadulla ja ehkä jutellaan niitä näitä. Mitä kuuluu ja hyvää päivää kirvesvartta ja noin.
Ystävälle pitäisi voida soittaa vaikka keskellä yötä ja kertoa, että elämässä joku asia on nyt ihan päin pyllyä tai, että on niin onnellinen, että on pakko puhua jollekin. Siis ystävälle. Vastaako ystävä yöllä puhelimeen? Kehtaanko edes soittaa? Tuskinpa. Voin laittaa  herkistyneenä jonkun facebook-viestin. Jota ehkä harmittelen  aamulla, enkä saa sitä enää peruutettua. Sehän on kamalaa. Pyöriskelen sitten tuskissani : mitä tulikaan kirjoitettua.
Mutta oikea ystävä  kestää toisen fiilisjutut, olivatpa ne mitä tahanssa.
Minä olen huono uskoutuja . Nykyään. Olen joskus nuorempana kertonut vähän liikaakiin omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Ja tavallaan on tullut turpaan. Syvintä sisintäni en availe. Ja olen hyvin varovainen. Onko se hyvä vai paha? Huonoa varmaan , jos jää tuumailemaan itsekseen liian suuria asioita. Niiden on saatava pulpahtaa ulos, muuten pamahtaa. Kirjoittaminen on yksi tapa. Mutta päiväkirjankin kirjoittamisen olen jättänyt.

Päiväkirja on ystävä. Entäs blogi . Sehän on julkista tekstiä. Facebook-päivityksistä puhumattakaan.
Minulla on facebookissa vain 74 kaveria. Joillain on satoja. Joskus tuntuu kuitenkin, että minun olisi syytä käydä nuokin 74 läpi ja poistaa ne, jotka eivät kirjoittele ainakaan minulle mitään. Tai , jotka muuten vaan aikojen kuluessa ovat muuttuneet kavereista tuttaviksi. Mielipiteitten vaihto facebookissa on piristävää - välillä. Ja sen keskustelufoorumin erinomaisen hyvä puoli on se, että sieltä voi hypähtää pois milloin vaan.
Jos istun ystävien kanssa vaikka baarissa ja tekisi mieli lähteä kotiin, ei se ehkä olekaan niin yksinkertaista. Muut vaativat selitystä lähdölle. Mutta facebookin kavereitten joukossa on tietysti oikeita ystäviä. Tosin muutamat lähimmät ystäväni eivät facebookissa ole. Heitä tapaan face to face. Ja sitten jutellaan ja nautitaan toistemme seurasta.

Eilisen päivän vietin ystävien kanssa Tallinnan-risteilyllä. Ystävyytemme perustuu entiseen työkaveruuteen. Tunnelma oli katossa ja nauru kaikui. Vähän itkettiinkin.
Ja mikä on ystävyyden mitta? Ihan varmasti luotettavuus ja kunnioitus. Ja se, että voin olla ystävän kanssa oma itseni. Mutta , jos en osaa. Tarkoitan, että kuuntelen kyllä, kun ystävä kertoo omaa asiaansa. Kun tulee minun vuoroni, jätänkin helposti kertomatta ehkä tärkeimmän.
Kun olen muutamankin kerran kokenut nolaamisen menen nykyään  supisuppuun, enkä  enää kerro mitään. Ja nolatuksi tulemisen tunne on hyvin henkilökohtainen. Nolaaja ei kenties itse sitä huomaa.
Tunnen itseni naurettavaksi. Ehkä syyttä, mutta se tunne jää.

Olen siis tietysti onnellinen ystävistäni. Viime viikolla tapasin myös  kaksi. Olimme kesällä 90 vuotta täyttävän ystävämme luona. Nämäkin molemmat naiset entisiä työkavereita.
Ystäviä voi löytää myös vanhempana. Tai löytää nuoruuden ystäviä uudelleen. Aina tulee pettymyksiä,niiltä ei voi välttyä. Silloin on astuttava eteenpäin, unohdettava . Hyviä ihimisiäkin on. Sekä naisissa että miehissä.
Huono kuuntelija:
- antaa ensimmäisen neuvon ennenkuin toinen on päässyt edes alkuun
-keskeyttää tämän tästä
-kysyy ja utelee kaikenlaista
- olettaa tai tietää, mitä toinen aikoo sanoa
-ei millään malttaisi kuunnella vaan kertoo, miten itselle tai tuttavalle kävi

Hyvä kuuntelija:
-keskittyy kuuntelemiseen ja valitsee sopivan ajan ja paikan
- ei puhu samaan aikaan puhelimessa, ei lakkaa kynsiään,eikä mieti raha-asioitaan
-istuu mukavasti eikä ole janoinen tai nälkäinen
-ei keskeytä, riitele eikä väittele
-kysyy, jos ei ymmärrä
- ei tuputa neuvoja vaan kuuntelee
-kunniottaa toista ja varoo ennakkoasenteita
- on aito

Kumpi sinä olet? Hurraa kaikille äideille tänään ja muillekin ihmisille . Kevät tulee ja kesäkin.

Melkein vuosi

Sateinen sunnuntai. Onko se niin kuin vanhassa iskelmässä sanotaan "Sunnuntaina sataa aina" ?
No ei tietenkään ole niin.
Tänään sade tekee hyvää, kun katupöly on kiusannut meitä jo monta viikkoa.

Nyt siis laitoin otsikoksi Melkein vuosi. Siis siitä, kun jäin eläkkeelle. Viime päivinä olemme taas saaneet lukea, kuinka Nordeasta irtisanotaan ihmisiä.
Koska se loppuu? Koska osakkeenomistaja on tyytyväinen? Ja voiko yleensä olla tyytyväinen hyvällä omallatunnolla, jos omien osinkotulojen pullistuminen tietää työttömyyttä ?
Vai pitääkö tämä ihmeellinen markkinatalous vaan kestää ja sen pelisäännöt?

Yhtenä päivänä kyllä, yhtenä päivänä ei.  Ihmisen mieli vaihtuu. Tämä on kuitenkin huoneentauluni.
Sopii minulle hyvin.

Eilen juhlimme Jussin syntymäpäiviä ja kodin remontin valmistumista. Aluksi istuttiin kaikki olohuoneessa. Kännykät kädessä, kuinkas muuten! Mietimme siinä, että okei. Ei puhuta mitään, vaan lähetellään vaan toisillemme viestejä facebookin kautta. Kännykkä on niin liimautunut meihin, tai me kännykkään, että ilman ei osaa olla.
En minäkään. Noin kuukausi sitten tapasin vanhoja koulukavereita Back to the Sixties-risteilyllä ja sen jälkeen jo sain monta uutta face-ystävää. Meillä on oma fb-ryhmä ja siellä keskustelu yltyy ja lepattelee sinne tänne huimaa vauhtia.  Sinne liitetään vanhoja koulukuvia ja kommentit ovat aivan makeita. Yksi muistaa yhden jutun , toinen toisen. Joku tuntee vanhat kaverit kuvista, joku vain arvailee. Ja sitten , kun itse sinne jotain kirjoitan, sydän pamppaillen ja posket hehkuen odotan, että joku lukee sen ja vielä kommentoi.
Siinä sitä olen niin koukussa , niin koukussa. Hyvä, että yöllä edes maltan olla tsekkaamatta.
Tyynnyttelen itseäni sillä, että tämä on vain uutuuden viehätystä. Olen ollut niin vähän aikaa aktiivisena tässä ryhmässä. Mutta se, että yhdessä muistetaan vanhoja aikoja, on todella tärkeätä. Ainakin minulle. Ja saan olla yhteydessä nuoruuteeni.

Mutta mutta. Eilen taas pohdin sitä, että vaikka nämä sähköiset ihmissuhteet ovatkin jännittäviä, mikään ei korvaa kosketusta, toisen ihmisen läheisyyden tuomaa lämpöä.
Tai jollei ole ihmistä, niin toivottavasti edes lemmikki, jota voi puristaa syliinsä. Halaamisen voima on suuri. Sehän unohtuu välillä läheisessäkin suhteessa. Siinä vaan nalkutetaan ja ryppyilään. Kun pitäisi huomata, että toisella on ehkä paha olo ja hän kaipaa vaan rutistusta tai edes pientä rakastavaa hipaisua.  Lapsi ja vanhempikin voivat halata. Kun teini kiukuttelee, ota syliin. Saman voi teini tehdä vanhemmalleen. Ja kun työkaveri on oikein älllöttävä,yllätä hänet ja kaappaa kunnon rutistukseen. Mitähän siitä seuraa? Kannattaa kokeilla.

Huomenna taas tapaan rakkaan ystäväni  jo pieneksi traditioksi muodostuneella maanantai-lounaalla. Siinä ei halauksia säästetä. Syödään herkkuja, juodaan viiniä. Ja jutellaan , sydämen pohjasta. Kännykät ovat jossain laukun pohjalla.
Koska tiedän, että hän tätä blogia lukee,laitan tähän loppuun hänelle syntymäpäivärunon. Onneksi ja jopa lohdutukseksi meille kaikille.

Till Jubilaren.
När aspen bär fikon
    och rönnen citron
när björken får krikon
     och granen melon
när rosen slår ut
     på bladselleri
först då min vän
     är din ungdom förbi.


Hei, ensi kertaan. 

Talvipäivänä

Hieno talvipäivä. Aurinkokin paistaa.
Ylläoleva kuva on Naantalin kylpylän rannalta. Olimme siellä poikani Jussin kanssa pari viikkoa sitten viikonlopun. Olipa mukavaa. Uimista, saunomista, hyvää ruokaa ja juomaa. Lauantaina käveltiin Naantalin vanhaan kaupunkiin, vaikka pakkanen nipisteli poskia.
Mistään ei löydetty aukiolevaa kahvilaa. Se vähän harmitti.
Hotellissa toimii oma leipomo! Sieltä ostettiin tuliaisiksi aivan mainiota saaristolaisleipää. Harmittaa, ettei ostettu enempää. Niin hyvää se oli.

Olen aina luullut, että pimeä vuodenaika ei minuun vaikuta. Sytyttelen kynttilöitä ja nautin tunnelmasta. Ja uhmaan pienhiukkasia ! Mutta tänä talvena - ehkä poikkeuksellisen pimeänä -olen huomannut mielialan muutoksen. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, tämä eläkeaika on tavallaan haikeaa. Ja minä olen erityisesti haikeuteen taipuvainen. Ilman sen kummempaa syytä. Se on varmaan luonnekysymys. Samalla haikeuden rinnalle on tullut ärtymys. Jostain syystä ärsyttää milloin mikäkin. Sehän on ihan energian tuhlausta. Kaikki positiivisesti ajattelevat toistavat: nauti elämästä, relaa, älä murehdi turhia, äläkä missään nimessä muitten asioita .
Niinhän se tietysti on, mutta tapojaan on niin vaikea muuttaa.

Eeva-lehdestä luin äskettäin jutun "Katoaako energia"?
Siinä mm sanotaan, että vaikka terveellinen ravinto ja liikunta lisäävät energiaa ja elinvoimaa, sitä saa lisää myös ajatellen.
Esim. :
-vältä rajoittuneita ajatuksia ja sisäisiä ristiriitoja, jotka mitätöivät sinua
-puhdista ajatuksesi kielteisistä ja kuormittavista pohdinnoista
-älä unohda asennetta
-tunnustele elinvoimaasi, onko sitä paljon vai vähän?
-koetko itsesi heikoksi ja pieneksi vai sopivaksi ja vahvaksi?
Ja lopuksi:
- minkä arvosanan annat itsellesi itsetuntemuksesta, itseluottamuksesta, omasta voimasta, itsekunnioituksesta,rakkaudesta, tai uskosta itseen, rohkeudesta, kypsyydestä ja tietoisuudesta?
Jos elää omassa voimassaan, omaa myös vallan elämäänsä.
(Sanna Ehdin: Enemmän energiaa)

Ehkä se vaan on niin, että kun työajatuksille ei enää tarvitse käyttää aikaa, pohdinnat siirtyvät omaan oloon - ihan liikaa. Ja sille tielle ei ole loppua. Siis on tehtävä täyskäännös. Mutta sanojahan nämäkin vain ovat. Loppujen lopuksi teot vaikuttavat. Lasketaanko teoksi se, että lakkaa murehtimasta ja ärsyyntymästä ? Huomaako kukaan , että nyt Taina ei enää ole haikealla mielellä?

No niin, haikeus ei tietenkään ole jatkuvaa. Olin toissaviikolla Käpylän kirjastossa kuuntelemassa, kun kääntäjä Kristiina Rikman ja runoilija/kirjailija/kääntäjä Marja-Leena Mikkola keskustelivat Alice Munron teoksista. Tapahtuman oli järjestänyt Käpylän kirjastoyhdistys. Siellä oli valtavasti ihmisiä, muutama mieskin mukana! Eivätkä kaikki olleet keski-ikäisiä rakkausromaanien lukijoita. Näinhän joku perussuomalainen (mies-)poliitikko vastikään väitti, kun puhe oli Ylöjärven kirjaston säilyttämisestä.
Lainasin Munron kirjan "Karkulainen" ja se odottaa nyt lukemista. Kirjastoilta oli todella mielenkiintoinen. Jätin jopa joogan väliin. Tällä hetkellä luen Michael Cunninghamin kirjaa "Illan tullen". Erittäin hyvä, hienoja lauseita. Kohta luettu. Käpylän kirjastosta lainattu.

Yritän saada lisättyä tähän loppuun kuvan olohuoneeni seinästä. Vihdoinkin löysin peilin ja se on nyt ripustettu. Mutta en ole ihan varma, onko se liian pieni. Senhän ei siis ole tarkoitus olla peili, josta katselen itseäni vaan sisustuselementti.
Vähitellen olen myös alkanut siivota kirjahyllyä. Poisvietäviä kirjoja on jo pieni Ikea-kassi täynnä.
Taidan viedä kirjastoon pienissä erissä.

Huomenna ystävätär tulee kylään ja syömme raclettea. Nam. Yritän myös Jussin ohjeitten mukaan valmistaa jälkiruoaksi pannacottaa.
Maaliskuun alussa lähden Back to Sixtees-risteilylle koulukavereitten (Hykkylä) kanssa. No, ehkä siellä on jotain muitakin tyyppejä. Kuulun pankin matkailukerhoon ja ilmottauduin mukaan Ateneumin kahdelle vierailulle: Rafael Wardi ja Tove Jansson. Muitakin tapahtumia tiedossa. Mm Marttojen kevätkokous.
Ja Talviuimarienkerho ry:n kokous ja siihen valmistautuminen.

Iloisella mielellä siis kohti kevättä.

Oikeassa yläkulmassa lamppu.

Voikaa hyvin ja kunnioittakaa itseänne !