keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Voi hyvänen aika!
Taas kotona sairaslomalla. Maanantaina käveltiin kadun yli lounasravintolasta takaisin työpaikalle ja hupsista. Yhtäkkiä makasin jäisellä kadulla ja sattui niin kamalasti. Lensin ihan pyrstölleni ja siitä seurasi häntäluun murtuma.
Nyt vaan odottelua, että paranee. Lääkäri sanoi : noin viikossa pitäisi olla  kunnossa. Vähän voi liikkua.
Onhan tämä nyt onnetonta. Myös minua paljon nuorempi työkaveri kaatui jokseenkin samassa kohdassa. Että ei ihan voi iänkään piikkiin tätä laittaa. Huonoa tuuria.

Tällaisessa tilanteessa -ja varsinkin kun juuri olin flunssaisena kotona kolme päivää- pulpahtaa pintaan vanha pankkilaisen velvollisuudentunto. Sellainen sanoisin liiallinen  huono omatunto siitä, että täällä minä vaan pötköttelen ja muut ähisevät työtaakan alla.
Varmasti muidenkin alojen työntekijät (varsinkin naiset)  kokevat tätä samaa. Se ei ole sitä,että kokisi itsensä korvaamattomaksi vaan yksinkertaisesti sitä, että ylihuolehtii töistään. Ihan samaa en ole huomannut nuoremmilla enää. Onneksi.
Mikä ihmeen "luterilainen" kasvatus on ajanut meidät tähän? Sitten on vielä se porukka, joka tulee sairaana töihin ja tekee palkatonta ylityötä. Eräs jo nyt eläkkeellä oleva aivan ihana työkaverini sanoi: "olen jo niin hidas ja vanha, etten työpäivän aikana ehdi tehdä kaikkea."
Siis vastaus kysymykseen, miksi hän niin usein oli iltamyöhään töissä, eikä ottanut korvausta niistä työtunneista.
Kun kuitenkin olemme työehtosopimukseen  saaneet vuosien varrella sovittua sekä palkallisen sairasloman , että ylityökorvaukset. Pistää vieläkin vihaksi tämä liika uhrautuvaisuus. Toimin niin monta vuotta luottamusmiehenä, että näin ja kuulin kaikenlaista.
Sekin pistää silmään, että melkein kaikki nykyään työmarkkinaneuvottelupöydissä istuvat ovat miehiä. Jotain vääristymää siinä on.

No niin, siinä päivän feministipurkaus.
Kun kävin kirjastossa, lainasin kaksi kirjaa. Heidi Köngäksen "Jokin sinusta" ja Anita Brooknerin "Yhteiset hetket".
Täysin erilaisia ja eritunnelmaisia kirjoja. Köngäksen kirjasta on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt. Kirjassa on paljon hyvää, mutta se ei lähimainkaan yllä Brooknerin taituruuteen lähinnä sanan käytössä. Köngäs hipaisee pinnalta ja Brookner tutkii ja pysähtelee tunnelmiin ja ihmisiin. Tapani mukaan luen molempia. En yhtaikaa (heh), mutta yhtaikaa.

Älkää liukastelko.


perjantai 15. helmikuuta 2013

Pieniä muistiinpanoja

Taas kotona flunssan kourissa kolme päivää.  Masentavaa.
Pötköttelin sohvalla ja sängyssä - vuorotellen.
Kävin myös kahtena päivänä ruokakaupassa. Ja voi hyvänen aika! Siellähän oli vaan eläkeläisiä. Tai mielestäni näyttivät eläkeläisiltä.
Vaan niin se taitaa olla , että fiksut eläkeläiset käyvät ruokakaupassa päivällä. Ei ole ruuhkaa, ei kiukuttelevia lapsia tai väkisin mukaan raahattuja miehiä. :)
Kävin myös Käpylän kirjastossa - pitkästä aikaa. Se on muuttunut ihan täysin lapsuusajoistani. Olen tietysti käynyt siellä silloin tällöin, mutta en tämän viimeisimmän remontin jälkeen. Täytyy totutella. Aion nimittäin ruveta taas käymään kirjastossa. Kirjoja on jo kotona niin paljon, että hyllyt eivät riitä.
Katselin kotona myös tallentamiani elokuvia:
-Siilin eleganssi (ranskal)
- Ensemble c`est tout- Kimpassa (ranskal)
ja A single man, jota tähditti ihana Colin Firth.
Ihania elokuvia, ei ehkä suurinta taidetta, mutta rauhallisia, hyväätekeviä. Ja ranskan kieltä- nam!!

Ja jos tämä oma elämä tuntuu pikkuisen pikkuiselta, voi katsella ulos ikkunasta tänään  klo 21.24, kun asteroidi lentää ennätyksellisen lähellä maata. Ei sitä ehkä näe,kun on pilvistä, mutta  onhan se jotain ihan suurta.



sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ajatuksia ennen työviikon alkua

Mitä enemmän pankissa kiristetään ruuvia, sitä tyytyväisempi olen päätökseeni jäädä eläkkeelle. Vaikka vaihdoinkin työtehtävää omasta vapaasta halustani vuosi sitten vähän "kevyempään" työhön, olen silti ihan varma, että nyt on aika päästää irti.
En vaan enää jaksa.
Palavereissa ja muissa keskusteluissa työpaikalla olen jo henkisesti vähän sivussa. Otan kantaa toki asioihin - en osaa olla muuten.
Jotenkin se on vapauttavaa, mutta kyllä se haikeuskin vielä iskee.
Toisaalta on ihanaa katsoa nuorempia työkavereita , jotka jaksavat innostua asioista ja olla niin suurenmoisen kirkasotsaisia. Sellaisia ihmisä tarvitaan työelämässä. 
Heitä vaan pitäisi arvostaa enemmän eikä vaan uhkailla ja pelotella. Niinkuin kauhukseni viimepäivinä on tapahtunut.

Muutenkin, kun luen juttuja työelämästä , ajattelen jo: toi ei koske enää minua.

Sinä, joka luet tätä blogiani. Olisi tosi kiva saada jotain kommentteja. Sinun ei tarvitse olla itse samassa elämäntilanteessa. Kaikki mielipiteet kiinnostavat. Mene vaan tämän tekstin loppuun (tai aikaisempien tekstieni) ja avaa kohta "kommentoi".
Nyt menen nukkumaan. Äskeinen käynti avannossa unettaa aina niin ihanasti.
Kirjoitellaan.