Pohdintoja

Kesä on ollut tähän asti aika vauhdikas. Olen matkustanut kotimaassa ja ulkomailla, enkä oikeastaan ehtinyt pysähtyä miettimään tuntemuksiani.

Kun tulimme poikani Jussin kanssa Vaasasta kotiin viime perjantaina, iski yhtäkkiä jonkinmoinen tyhjyys. Matka oli tosi kiva ja tutustuimme parin päivän aikana kauniiseen Vaasaan. Käveltiin paljon , syötiin maukkaita ruokia ja juotiin parit viinit. Ilmakin suosi. 

Mutta sitten PAM. Varmaan tämä on ihan normaalia, ja sanottiinhan minulle jo kesän alussa, että sitten loppukesästä vasta tajuat. Niin kai se on. Mutta mutta. En mitenkään kaipaa työelämään. Siis kyse ei ole siitä.
Ehkäpä se työssäkäynnin rytmi vaan on niin syvällä, että kun se loppuu, tuntuu kuin ei kuuluisi oikein mihinkään. 
Hassua, ja tuntuu aika itsekeskeiseltä ajatella vaan omia fiiliksiä. 

Työelämässä ei ole helppoa ja irtisanomisuutisia kuullaan lähes joka päivä. Palkkaneuvotteluista on tulossa vaikeat. Ja taas odotetaan työntekijöiltä joustoa. Eikö nyt olisi bonusjohtajien jo aika ilmoittaa, että luopuvat huipputuloistaan !! Eiväthän he ole onnistuneet työssään, jos pitää irtisanoa porukkaa.
Se on vaan niin, että eriarvoisuus lisääntyy. Hyvinvoivat ja hyvätuloiset ihmiset eivät tule luopumaan elintasostaan koskaan vapaaehtoisesti. 

Siis eiköhän minunkin olisi nyt aika katsoa asioita avarammin ja unohtaa omaan napaan tuijottelu. Minähän saan palkkaa, vaikken tekisi mitään. Aamuisin vaan mietin, että menenkö ensin Kumpulaan ja sitten kahville. Vai lähdenkö lenkille tai kaupungille vai kenties leffaan päivänäytökseen. 

Yhden asian olen selvästi huomannut itsestäni. Minua oikeasti naurattaa enemmän kuin vielä töissä ollessani. Siis jotain henkistä rentoutumista kuitenkin.
Nastaa loppukesää kaikille.