Voi hyvänen aika!
Taas kotona sairaslomalla. Maanantaina käveltiin kadun yli lounasravintolasta takaisin työpaikalle ja hupsista. Yhtäkkiä makasin jäisellä kadulla ja sattui niin kamalasti. Lensin ihan pyrstölleni ja siitä seurasi häntäluun murtuma.
Nyt vaan odottelua, että paranee. Lääkäri sanoi : noin viikossa pitäisi olla  kunnossa. Vähän voi liikkua.
Onhan tämä nyt onnetonta. Myös minua paljon nuorempi työkaveri kaatui jokseenkin samassa kohdassa. Että ei ihan voi iänkään piikkiin tätä laittaa. Huonoa tuuria.

Tällaisessa tilanteessa -ja varsinkin kun juuri olin flunssaisena kotona kolme päivää- pulpahtaa pintaan vanha pankkilaisen velvollisuudentunto. Sellainen sanoisin liiallinen  huono omatunto siitä, että täällä minä vaan pötköttelen ja muut ähisevät työtaakan alla.
Varmasti muidenkin alojen työntekijät (varsinkin naiset)  kokevat tätä samaa. Se ei ole sitä,että kokisi itsensä korvaamattomaksi vaan yksinkertaisesti sitä, että ylihuolehtii töistään. Ihan samaa en ole huomannut nuoremmilla enää. Onneksi.
Mikä ihmeen "luterilainen" kasvatus on ajanut meidät tähän? Sitten on vielä se porukka, joka tulee sairaana töihin ja tekee palkatonta ylityötä. Eräs jo nyt eläkkeellä oleva aivan ihana työkaverini sanoi: "olen jo niin hidas ja vanha, etten työpäivän aikana ehdi tehdä kaikkea."
Siis vastaus kysymykseen, miksi hän niin usein oli iltamyöhään töissä, eikä ottanut korvausta niistä työtunneista.
Kun kuitenkin olemme työehtosopimukseen  saaneet vuosien varrella sovittua sekä palkallisen sairasloman , että ylityökorvaukset. Pistää vieläkin vihaksi tämä liika uhrautuvaisuus. Toimin niin monta vuotta luottamusmiehenä, että näin ja kuulin kaikenlaista.
Sekin pistää silmään, että melkein kaikki nykyään työmarkkinaneuvottelupöydissä istuvat ovat miehiä. Jotain vääristymää siinä on.

No niin, siinä päivän feministipurkaus.
Kun kävin kirjastossa, lainasin kaksi kirjaa. Heidi Köngäksen "Jokin sinusta" ja Anita Brooknerin "Yhteiset hetket".
Täysin erilaisia ja eritunnelmaisia kirjoja. Köngäksen kirjasta on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt. Kirjassa on paljon hyvää, mutta se ei lähimainkaan yllä Brooknerin taituruuteen lähinnä sanan käytössä. Köngäs hipaisee pinnalta ja Brookner tutkii ja pysähtelee tunnelmiin ja ihmisiin. Tapani mukaan luen molempia. En yhtaikaa (heh), mutta yhtaikaa.

Älkää liukastelko.